Kuinka paljon on tarpeeksi?

Aika ajoin tavaroita karsiessani tulee mieleen, kuinka paljon on tarpeeksi. Kulttuuriset ja sosiaaliset odotukset vaikuttavat jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen. Meidät on opetettu haluamaan jatkuvasti enemmän kuin, mitä meillä jo on. Kulttuurissamme kuluttaminen yhdistetään vahvasti hyvinvointiin.

Kirjaan loputtomalle ostoslistalleni asioita, joita luulen tarvitsevani. Lopulta vain murto-osa, kuten puhelin, on sellainen, jota ilman en tulisi toimeen. Hankittuani jotain loputtomalta ostoslistaltani tyytyväisyyteni ei kasva, koska yhä puuttuvat x, y ja z, jotka minun on tietysti pakko saada. Ei ole siis kyse siitä, mitä omistan, vaan kyse on minuudesta. Tavarani ja minä olemme yhtä. Minä ja mielikuviini perustuva ideaaliminäni käyvät jatkuvaa kamppailua keskenään. Ideaaliminälläni menee aina hyvin, hän menestyy ja on onnellinen. Ideaaliminäni elää sosiaalisen median, kuten Instagramin ja Pinterestin välittämien kuvien täydellisessä maailmassa.

Mitä on tarpeeksi?

Kielitoimiston sanakirjassa todetaan, että tarve on fyysinen tai henkinen tila, jossa koetaan tietoisesti tai tiedostamatta jonkin välttämättömän, tarpeellisen, halutun tai toivotun asian puutetta. Zen Habits blogia kirjoittava Leo Babauta on todennut vapaasti suomennettuna, että tarpeeksi tarkoittaa sitä, että on tarpeeksi elettäväksi, tarpeeksi ollakseen onnellinen ja tarpeeksi kukoistaakseen. Tästä lähtökohdasta jokainen yksilöllisesti määrittää, mikä on itselle riittävästi.

Ihminen tulee lopulta hyvin vähällä toimeen. Fysiologiset perustarpeemme kuten happi, juoma, ravinto ja suoja tyydyttyvät, mutta se tuskin on kenellekään vielä tarpeeksi. Usein tarpeemme lähtevät ulkoisista lähtökohdista, jolloin ne eivät täyttyessään tyydytä syvimpiin tunteisiin tai sisäisiin tarpeisiin liittyviä aukkoja. Riittämättömyyden tunne kumpuaa usein kulttuurista, jossa elämme tai se voi olla peräisin sosiaalisista odotuksista, joita meille jatkuvasti asetetaan. Sosiaalisen median välittämät viestit ruokkivat omaa riittämättömyyttä ja vajavaisuutta. Meidän oletetaan jatkuvasti elävän ja toimivan tiettyjen normien mukaisesti.

Hurraa epätäydellisyys!

Kunpa oppisimme olemaan jatkuvasti vertaamatta itseämme muihin. On hyvä mieltää, että myös ne, joihin itseämme vertaamme ja joita kohtaan koemme joko ali- tai ylivertaisuutta, vertaavat itseään joihinkin toisiin. Kun opettelee katselemaan myötätuntoisena ja ymmärtäväisenä kateuden ja tuomitsevuuden sijaan, on mahdollista nähdä kuvissa esiintyvät henkilöt ihmisinä. Kukaan ei ole täydellinen eikä elä täydellistä elämää. Olosuhteista riippumatta olemme kaikki yhtä arvokkaita. Epätäydellisyys on inhimillistä ja osa elämää – onneksi.